Jodia tarvitaan elimistössä vain mikrogrammoja, mutta sillä on poikkeuksellisen konkreettinen tehtävä: jodi rakennetaan osaksi kilpirauhashormoneja. Se ei siis vain ”tue” kilpirauhasta jossakin epämääräisessä merkityksessä, vaan jodiatomeja löytyy itse hormonimolekyyleistä.
Tämän voi nähdä jo hormonien nimistä. Kilpirauhashormoni T4 sisältää neljä jodiatomia ja T3 kolme. Ilman riittävää jodin saantia elimistöllä ei yksinkertaisesti ole normaaliin hormonituotantoon tarvittavaa rakennusainetta.
Tämä tekee jodista kiinnostavan myös koko kehon näkökulmasta. Kilpirauhashormonit osallistuvat energia-aineenvaihdunnan säätelyyn ja vaikuttavat laajasti eri kudoksissa. Jodin tarina alkaa siis pienestä hivenaineesta, mutta jatkuu hormonijärjestelmään, jonka vaikutukset ulottuvat ympäri elimistöä.
Ruoasta saatu jodi imeytyy ruoansulatuskanavasta ja kulkeutuu verenkiertoon pääasiassa jodidina. Sieltä kilpirauhanen ottaa sitä aktiivisesti soluihinsa.
Tässä tapahtuu jotakin varsin hienoa: kilpirauhanen pystyy keskittämään jodia kudokseensa. Solukalvolla toimii kuljetusjärjestelmä, joka siirtää jodidia verestä kilpirauhassoluihin hormonien valmistusta varten.
Jodi ei siis vain ajelehdi verenkierrossa odottamassa käyttöä, vaan elimistöllä on erityinen järjestelmä sen keräämiseen juuri sinne, missä sitä tarvitaan.
Kilpirauhasessa jodi liitetään suureen tyreoglobuliiniksi kutsuttuun proteiiniin kuuluviin tyrosiinitähteisiin. Näistä rakennetaan vaiheittain T4- ja T3-hormoneja.
T4:n ja T3:n nimet ovat tässä yllättävän kirjaimellisia:
T4 = neljä jodiatomia
T3 = kolme jodiatomia
Kun T4:stä myöhemmin poistetaan yksi jodiatomi oikeasta kohdasta, siitä voidaan muodostaa biologisesti aktiivisempaa T3:a. Jodi osallistuu siis sekä hormonin rakenteeseen että siihen kiinnostavaan kemiaan, jonka kautta kilpirauhashormonien eri muodot liittyvät toisiinsa.
Kilpirauhashormonit kulkeutuvat veren mukana eri puolille kehoa ja vaikuttavat solujen toimintaan. Siksi jodin fysiologista merkitystä ei kannata ajatella vain kaulan alueella sijaitsevan rauhasen kautta.
Jodi edistää normaalia energia-aineenvaihduntaa, hermoston normaalia toimintaa ja normaalia kognitiivista toimintaa. Lisäksi se edistää kilpirauhashormonien normaalia tuotantoa ja kilpirauhasen normaalia toimintaa.
Yksi kiinnostavimmista asioista kilpirauhashormoneissa onkin niiden laaja vaikutusalue. Pieni määrä jodia päätyy osaksi hormoneja, joiden viestejä vastaanotetaan eri puolilla elimistöä.
Kilpirauhanen valmistaa pääasiassa T4:ää ja pienemmän määrän T3:a. Merkittävä osa elimistön T3:sta muodostetaan myöhemmin T4:stä eri kudoksissa.
Tässä kohtaa kuvaan astuu toinen hivenaine, seleeni. Seleeniä sisältävät dejodinaasientsyymit osallistuvat jodiatomien poistamiseen kilpirauhashormoneista. Niiden avulla T4:stä voidaan muodostaa T3:a, mutta järjestelmä pystyy myös muuttamaan hormoneja vähemmän aktiivisiin muotoihin.
Tämä on hyvä esimerkki siitä, miksi ravintoaineet eivät toimi elimistössä erillisinä saarekkeina. Jodi rakennetaan osaksi hormonia, kun taas seleeniä sisältävät entsyymit osallistuvat tämän hormonin myöhempään käsittelyyn.
Näytetään ainoa tulos
Ravitsemuksessa törmää helposti ajatukseen, että jos jokin ravintoaine on tärkeä, sitä kannattaa saada mahdollisimman paljon. Jodi on erinomainen esimerkki siitä, miksi tämä ajatus ei aina toimi.
Liian vähäinen jodin saanti voi häiritä normaalia kilpirauhashormonien muodostumista, koska hormoneilta puuttuu niiden tarvitsemaa rakennusainetta. Toisessa ääripäässä hyvin suuri jodimäärä voi puolestaan muuttaa kilpirauhasen toimintaa. Elimistö onkin rakentanut järjestelmiä, joiden avulla kilpirauhanen säätelee sitä, kuinka paljon jodia se ottaa vastaan ja käyttää hormonien valmistamiseen.
Jodin kohdalla hyvä tavoite ei siis ole mahdollisimman paljon, vaan riittävästi. Tämä kannattaa huomioida erityisesti silloin, kun ruokavalion lisäksi käytetään jodia sisältäviä ravintolisiä tai runsaasti jodia sisältäviä merilevätuotteita.
Jodia saadaan muun muassa kalasta, maitotuotteista, kananmunista ja jodioidusta suolasta. Merilevät ovat kuitenkin kiinnostava poikkeus, sillä niiden jodipitoisuus voi olla huomattavan suuri.
Samalla sana ”merilevä” ei vielä kerro, kuinka paljon jodia tuotteessa on. Jodimäärät vaihtelevat suuresti levälajin, kasvuympäristön ja tuotteen käsittelyn mukaan. Erityisesti jotkin ruskeat merilevät, kuten kelpit, voivat sisältää erittäin paljon jodia.
Tästä syntyy jodin kohdalla pieni paradoksi: luonnollinen lähde ei automaattisesti tarkoita pientä annosta. Merilevästä saatava jodimäärä voi olla aivan eri suuruusluokkaa kuin tavallisesta kala- tai maitotuoteannoksesta saatava määrä.
Yksi jodifysiologian kiinnostavimmista ilmiöistä on Wolff–Chaikoff-ilmiö.
Kun kilpirauhanen altistuu äkillisesti hyvin suurelle jodimäärälle, hormonien muodostuminen voi tilapäisesti vähentyä. Tämä kuulostaa ensin nurinkuriselta: jos jodia tarvitaan hormonien valmistamiseen, miksi suurempi määrä hidastaisi tuotantoa?
Kyse on elimistön säätelystä. Kilpirauhanen reagoi poikkeuksellisen suureen jodikuormaan vähentämällä hetkellisesti jodin käyttöä hormonisynteesissä. Useimmilla terveillä ihmisillä tämä on ohimenevä ilmiö.
Kilpirauhanen pystyy tavallisesti sopeutumaan suureen jodimäärään. Se vähentää muun muassa jodidin kuljettamista kilpirauhassoluihin, jolloin rauhasen sisäinen jodikuorma pienenee ja hormonituotanto voi jatkua normaalimmin.
Tätä kutsutaan pakenemiseksi Wolff–Chaikoff-ilmiöstä.
Tämä kertoo jotakin olennaista kilpirauhasesta: se ei ole passiivinen jodin käyttäjä. Se säätelee aktiivisesti jodin ottamista, käsittelyä ja hormonituotantoa.
Kaikkien kilpirauhanen ei reagoi suureen jodikuormaan samalla tavalla. Esimerkiksi olemassa oleva kilpirauhassairaus, autonomisesti toimiva kilpirauhaskudos tai aikaisempi jodinpuute voivat muuttaa vastetta.
Tietyissä tilanteissa suuri jodikuorma voi lisätä kilpirauhashormonien tuotantoa ja laukaista liikatoiminnan. Tätä kutsutaan Jod–Basedow-ilmiöksi.
Juuri siksi jodin kokonaismäärä on merkityksellinen. Jos käytössä on samanaikaisesti esimerkiksi jodia sisältävä monivitamiini, erillinen jodivalmiste ja runsaasti jodia sisältävä merilevätuote, kannattaa tarkastella niiden yhteismäärää eikä jokaista tuotetta erillisenä.
Jodi havainnollistaa hienosti yhtä ravitsemuksen tärkeimmistä periaatteista: välttämätön ei tarkoita rajattomasti hyödyllistä.
Elimistö tarvitsee jodia, jotta se pystyy muodostamaan kilpirauhashormoneja normaalisti. Samalla kilpirauhanen käyttää useita säätelymekanismeja hallitakseen jodin määrää ja käyttöä.
Siksi jodin kohdalla olennaisin kysymys ei ole ”miten saan mahdollisimman paljon?” vaan pikemminkin ”saanko riittävästi ilman tarpeettoman suurta kokonaismäärää?”
Siinä on ehkä jodin kiinnostavin opetus: mikrogrammoissa mitattava ravintoaine voi olla välttämätön kokonaiselle hormonijärjestelmälle, mutta juuri siksi sen määrää säädellään elimistössä poikkeuksellisen tarkasti.
