Kasveja on hyödynnetty ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin tukena tuhansien vuosien ajan. Jo kauan ennen nykyaikaista lääketiedettä ihmiset keräsivät, kuivattivat ja valmistivat erilaisia kasveja rohdoksiksi. Kasvien käyttö perustui aluksi kokemuksiin ja sukupolvelta toiselle siirtyneeseen tietoon, mutta vähitellen niiden sisältämistä yhdisteistä tuli myös tieteellisen tutkimuksen kohteita.
Moni ei tule ajatelleeksi, kuinka vahvasti kasvilääkintä on vaikuttanut nykyaikaisen lääketieteen kehitykseen. Useiden tunnettujen lääkeaineiden alkuperä löytyy kasvikunnasta. Kasvien sisältämiä yhdisteitä on eristetty, tutkittu ja muokattu lääkkeiksi, ja osa niistä on edelleen käytössä lähes alkuperäisessä muodossaan.
Kasvit eivät kuitenkaan valmista näitä yhdisteitä ihmistä varten. Niiden kemiallinen monimuotoisuus on kehittynyt osaksi kasvien omaa selviytymistä, puolustautumista ja vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Juuri tästä monimutkaisesta kemiasta on löytynyt myös yhdisteitä, joilla on merkittäviä biologisia vaikutuksia ihmiskehossa.
Kasvilääkinnän historia ja moderni lääketiede eivät siis ole toisistaan irrallisia maailmoja. Kasvikunta on ollut yksi lääketutkimuksen tärkeistä lähtökohdista ja tarjoaa edelleen uusia mahdollisuuksia biologisesti aktiivisten yhdisteiden tutkimiseen.
Nykyaikainen lääketiede ei syntynyt tyhjästä. Sen kehitykseen ovat vaikuttaneet vuosisatojen aikana karttunut kasvituntemus, kemian ja fysiologian tutkimus sekä kyky tunnistaa luonnosta yhdisteitä, joilla on vaikutuksia ihmiselimistöön.
Kasvilääkinnän historia on samalla kertomus siitä, kuinka kokemukseen perustuvista rohdoksista on edetty vaikuttavien aineiden eristämiseen, niiden toimintamekanismien ymmärtämiseen ja tarkasti annosteltujen lääkkeiden kehittämiseen.
Kasvien käyttö lääkinnällisiin tarkoituksiin tunnetaan monista muinaisista kulttuureista. Esimerkiksi Egyptissä, Kiinassa, Intiassa ja antiikin Kreikassa käytettiin erilaisia kasveja osana sairauksien hoitoa.
Kasveja valmistettiin haudukkeiksi, uutteiksi, voiteiksi ja jauheiksi. Niitä käytettiin esimerkiksi kipujen, ruoansulatusvaivojen, iho-oireiden ja kuumeen yhteydessä.
Varhainen kasvilääkintä perustui pitkälti havaintoihin ja kokemuksiin. Osa käytetyistä kasveista sisälsi yhdisteitä, joilla todella oli farmakologisia vaikutuksia. Toisten hyödyistä ei puolestaan ollut näyttöä, ja jotkin rohdokset saattoivat olla jopa myrkyllisiä.
Kasvilääkinnän historiallinen merkitys ei siis tarkoita, että kaikki perinteiset hoitomenetelmät olisivat olleet tehokkaita tai turvallisia. Se kertoo kuitenkin siitä, kuinka tärkeä tutkimuksen lähtökohta kasvikunta on ollut.
Yksi tunnetuimmista esimerkeistä kasvilääkinnän vaikutuksesta lääketieteeseen liittyy pajunkuoreen.
Pajunkuorta käytettiin historiallisesti esimerkiksi kivun ja kuumeen lievittämiseen. Pajun sisältämät salisylaatit herättivät myöhemmin tutkijoiden kiinnostuksen, ja salisyylihapon kemiaan perustuva tutkimus johti lopulta asetyylisalisyylihapon eli aspiriinin kehittämiseen.
Aspiriini ei siis ole suoraan pajunkuoresta eristetty lääkeaine, vaan kemiallisesti valmistettu yhdiste, jonka kehityshistoria liittyy kasveista löydettyihin salisylaatteihin.
Tämä havainnollistaa hyvin sitä, kuinka perinteisesti käytetty kasvi voi toimia lähtökohtana uuden lääkeaineen kehittämiselle.
Useat nykylääketieteessä käytetyt lääkeaineet ovat peräisin kasveista tai niiden kehitys on saanut alkunsa kasvien sisältämistä yhdisteistä.
Morfiini – oopiumiunikko
Morfiini eristettiin oopiumiunikosta (Papaver somniferum) 1800-luvun alussa. Se on voimakas opioidikipulääke, jota käytetään edelleen vaikean kivun hoidossa.
Morfiinin eristäminen oli merkittävä askel farmakologian historiassa, sillä se osoitti, että kasvirohdoksesta voitiin tunnistaa ja eristää yksittäinen voimakkaasti vaikuttava yhdiste.
Digoksiini – rohtosormustinkukka
Sormustinkukkien (Digitalis) sisältämät sydänglykosidit ovat vaikuttaneet sydänlääkkeiden kehitykseen.
Digoksiinia käytetään edelleen tietyissä sydänsairauksissa, kuten valikoiduissa eteisvärinän ja sydämen vajaatoiminnan hoitotilanteissa.
Samalla se on esimerkki siitä, että luonnollinen alkuperä ei tarkoita automaattisesti turvallisuutta. Sydänglykosidien terapeuttinen annosalue on kapea, ja liian suuret määrät voivat aiheuttaa vakavia haittavaikutuksia.
Paklitakseli – marjakuusi
Paklitakseli löydettiin alun perin lännenmarjakuusesta (Taxus brevifolia).
Se vaikuttaa solujen jakautumiseen ja kuuluu syöpälääkkeisiin, joita käytetään muun muassa rinta-, munasarja- ja keuhkosyövän hoidossa.
Paklitakselin tarina osoittaa, kuinka kasvien sisältämistä yhdisteistä voi löytyä lääketieteellisesti merkittäviä vaikutusmekanismeja, joita ei olisi välttämättä osattu etsiä pelkän perinteisen käyttöhistorian perusteella.
Artemisiniini – kesämaruna
Artemisiniini eristettiin kesämarunasta (Artemisia annua).
Sen löytäminen oli merkittävä edistysaskel malarian hoidossa. Artemisiniinijohdannaisiin perustuvat yhdistelmähoidot ovat edelleen keskeinen osa malarian lääkehoitoa.
Tutkija Tu Youyou sai vuonna 2015 lääketieteen Nobelin palkinnon artemisiniinin löytämiseen johtaneesta tutkimustyöstään.
Tämä on erityisen kiinnostava esimerkki siitä, kuinka perinteinen kasvituntemus ja moderni tieteellinen tutkimus voivat kohdata.
Atropiini – belladonna
Atropiinia esiintyy luonnostaan esimerkiksi belladonnassa eli hullukaalassa (Atropa belladonna).
Atropiini vaikuttaa parasympaattisen hermoston muskariinireseptoreihin, ja sitä käytetään lääketieteessä esimerkiksi tiettyjen hitaiden sydämen rytmihäiriöiden sekä organofosfaattimyrkytysten hoidossa.
Belladonna on kuitenkin erittäin myrkyllinen kasvi, mikä korostaa jälleen annostuksen ja lääketurvallisuuden merkitystä.
Kasvit eivät pysty pakenemaan ympäristönsä uhkia samalla tavalla kuin eläimet.
Ne joutuvat sopeutumaan auringon säteilyyn, lämpötilan vaihteluihin, kasvinsyöjiin, taudinaiheuttajiin ja muihin ympäristön rasitustekijöihin.
Tämän seurauksena kasveille on kehittynyt monipuolinen kemiallinen aineenvaihdunta.
Kasvit valmistavat esimerkiksi:
Näiden yhdisteiden vaikutukset riippuvat niiden kemiallisesta rakenteesta, pitoisuudesta ja siitä, millaisten biologisten kohteiden kanssa ne ovat vuorovaikutuksessa.
Osa kasvien valmistamista aineista voi vaikuttaa myös ihmisen entsyymeihin, reseptoreihin ja solujen toimintaan. Tämä on yksi syy siihen, miksi kasvikunta on ollut niin merkittävä lääkeaineiden tutkimuskohde.
Kasvin perinteinen käyttö voi antaa tutkijoille vihjeen mahdollisesti kiinnostavista yhdisteistä, mutta varsinainen lääkeaineen kehittäminen edellyttää huomattavasti enemmän.
Tutkimuksessa pyritään ensin tunnistamaan, mitkä kasvin sisältämistä yhdisteistä ovat biologisesti aktiivisia.
Sen jälkeen selvitetään muun muassa niiden vaikutusmekanismeja, imeytymistä, aineenvaihduntaa, mahdollisia haittavaikutuksia ja turvallisia annoksia.
Lääkeaine voidaan eristää kasvista, valmistaa synteettisesti tai muokata kemiallisesti alkuperäisen kasviyhdisteen pohjalta.
Modernin lääketieteen keskeinen ero perinteiseen kasvilääkintään onkin mahdollisuus tutkia vaikutuksia kontrolloidusti, määrittää tarkkoja annoksia ja arvioida hyötyjä suhteessa mahdollisiin haittoihin.
Samalla on hyvä muistaa, että kaikki nykyiset lääkkeet eivät ole kasviperäisiä. Lääketieteen kehitykseen ovat vaikuttaneet myös mikrobiologia, synteettinen kemia, bioteknologia ja monet muut tutkimusalat.
Kasvi voi sisältää kymmeniä tai jopa satoja erilaisia kemiallisia yhdisteitä.
Kun lääketutkimuksessa eristetään yksi vaikuttava aine, voidaan sen ominaisuuksia ja annostusta tutkia huomattavasti tarkemmin kuin kokonaisen, koostumukseltaan vaihtelevan kasviuutteen.
Toisaalta kasviuutteissa voi esiintyä useita yhdisteitä, jotka vaikuttavat esimerkiksi toistensa liukoisuuteen tai imeytymiseen. Mahdolliset yhteisvaikutukset ovatkin yksi kasviuutteiden tutkimuskohteista.
On kuitenkin tärkeää huomioida, ettei useiden yhdisteiden esiintyminen samassa kasvissa automaattisesti tarkoita, että niiden yhteisvaikutus olisi hyödyllinen tai turvallinen.
Kokonaisen kasvin, standardoidun kasviuutteen ja eristetyn lääkeaineen ominaisuudet voivat poiketa toisistaan merkittävästi.
Luonnollisuus yhdistetään helposti lempeyteen ja turvallisuuteen, mutta kasvien biologisesti aktiiviset yhdisteet voivat olla myös voimakkaita.
Kasvirohdokset voivat vaikuttaa esimerkiksi maksan lääkeaineita käsitteleviin entsyymeihin, veren hyytymiseen, verenpaineeseen tai keskushermoston toimintaan.
Ne voivat myös muuttaa samanaikaisesti käytettyjen lääkkeiden pitoisuuksia elimistössä.
Siksi yrttivalmisteiden kohdalla on tärkeää huomioida kasvilaji, käytetty kasviosa, uutteen vahvuus, annostus ja mahdolliset yhteisvaikutukset.
Ravintolisänä myytävä yrttivalmiste ei myöskään ole sama asia kuin lääke. Ravintolisien ja kasvirohdoslääkkeiden hyväksymiseen, tutkimusnäyttöön ja markkinointiin sovelletaan erilaisia vaatimuksia.
Vaikka kasveja on tutkittu lääketieteessä jo vuosisatojen ajan, niiden kemiallista monimuotoisuutta ei tunneta vielä täydellisesti.
Kasvikunnasta löydetään edelleen uusia yhdisteitä, ja jo tunnetuista aineista tutkitaan uusia ominaisuuksia sekä mahdollisia käyttökohteita.
Nykyisin kasvien yhdisteitä voidaan tutkia esimerkiksi molekyylibiologian, rakennekemian ja modernien analyysimenetelmien avulla huomattavasti tarkemmin kuin aiemmin.
Samalla tutkimus auttaa ymmärtämään, miksi jotkin perinteisesti käytetyt kasvit sisältävät farmakologisesti aktiivisia aineita ja miksi toisten kasvien väitetyille vaikutuksille ei löydy riittävää näyttöä.
Kasvilääkinnän historia on tärkeä osa lääketieteen historiaa, mutta sen suurin arvo nykypäivänä syntyy perinteisen tiedon ja luotettavan tieteellisen tutkimuksen yhdistämisestä.
Luonnon viisaus ei tarkoita sitä, että kaikki luonnollinen olisi automaattisesti hyväksi ihmiselle. Se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että kasvikunnan valtava kemiallinen monimuotoisuus on tarjonnut ja tarjoaa edelleen arvokkaita lähtökohtia ihmisen biologian, ravitsemuksen ja lääketieteen ymmärtämiseen.
Näytetään kaikki 6 tulosta
Sama kasvi voi päätyä ravintolisään kuivattuna jauheena, vesiuutteena, alkoholiuutteena tai tarkasti standardoituna kasviuutteena. Vaikka pakkauksissa lukisi sama kasvin nimi, valmisteiden kemiallinen koostumus ja pitoisuudet voivat poiketa toisistaan merkittävästi.
Yrttivalmisteiden maailmassa kiinnostavaa ei siis ole ainoastaan se, mitä kasvia käytetään, vaan myös se, mitä osaa kasvista hyödynnetään, miten sen yhdisteet uutetaan ja millaisessa muodossa ne lopulta päätyvät elimistöön.
Yrttivalmisteiden laatuun vaikuttavat monet tekijät jo kauan ennen kuin valmis tuote päätyy kaupan hyllylle. Kasvilaji, kasvupaikka, sadonkorjuun ajankohta, kuivausmenetelmä ja uuttamisprosessi voivat kaikki muuttaa lopullisen valmisteen koostumusta.
Kun ymmärrämme näitä vaiheita, on helpompi hahmottaa, miksi kaksi samaa kasvia sisältävää tuotetta eivät välttämättä ole keskenään samanarvoisia.
Kasvit ovat kemiallisesti huomattavan monimutkaisia organismeja. Niiden aineenvaihdunnassa syntyy vitamiinien, kivennäisaineiden, hiilihydraattien ja rasvahappojen lisäksi suuri määrä erilaisia erikoistuneen aineenvaihdunnan yhdisteitä.
Näihin kuuluvat esimerkiksi polyfenolit, terpeenit, alkaloidit, saponiinit ja monet glykosidit.
Yhdisteiden tehtävät vaihtelevat. Osa osallistuu kasvin puolustautumiseen kasvinsyöjiä vastaan, osa vaikuttaa sen väriin tai tuoksuun ja osa toimii kasvin ympäristöön sopeutumisen kannalta tärkeissä reaktioissa.
Esimerkiksi piparmintun tunnusomainen tuoksu liittyy sen sisältämiin haihtuviin terpeeniyhdisteisiin, kuten mentoliin. Kurkuman keltainen väri puolestaan syntyy pääasiassa kurkuminoideista.
Kasvin kemiallinen koostumus ei kuitenkaan ole muuttumaton. Sama kasvilaji voi tuottaa erilaisia määriä yhdisteitä riippuen siitä, missä ja millaisissa olosuhteissa se kasvaa.
Yrttivalmisteissa voidaan hyödyntää kasvin lehtiä, kukkia, juuria, siemeniä, kuorta tai maanpäällisiä osia.
Eri kasvinosilla on erilaisia biologisia tehtäviä, minkä vuoksi myös niiden kemiallinen koostumus voi vaihdella huomattavasti.
Esimerkiksi:
Kasvin nimi ei siis yksin kerro koko totuutta valmisteen koostumuksesta. Myös käytetty kasviosa on olennainen tieto.
Kasvien kemiallinen aineenvaihdunta reagoi jatkuvasti ympäristön olosuhteisiin.
Valon määrä, lämpötila, veden saatavuus, maaperän ominaisuudet ja kasvin kehitysvaihe voivat vaikuttaa siihen, millaisia yhdisteitä kasvi valmistaa.
Myös sadonkorjuun ajankohdalla voi olla merkitystä. Joidenkin kasvien tiettyjen yhdisteiden pitoisuudet ovat korkeimmillaan ennen kukintaa, kun taas toisissa kasveissa pitoisuudet voivat muuttua siementen kypsyessä.
Tämä tarkoittaa, että kaksi samaan lajiin kuuluvaa kasvia eivät välttämättä sisällä täsmälleen samoja määriä biologisesti aktiivisia yhdisteitä.
Siksi laadukkaassa yrttivalmisteiden tuotannossa kiinnitetään huomiota myös raaka-aineen alkuperään, tunnistamiseen ja tasalaatuisuuteen.
Yksi yrttivalmisteiden tärkeimmistä eroista liittyy siihen, käytetäänkö tuotteessa kuivattua kasvia vai siitä valmistettua uutetta.
Yrttijauhe valmistetaan tavallisesti kuivaamalla ja jauhamalla kasvin tietty osa. Tällöin mukana säilyy laaja joukko alkuperäisen kasvimateriaalin aineosia, vaikka kuivaus ja muu käsittely voivat muuttaa niiden määriä.
Kasviuute puolestaan valmistetaan käyttämällä liuotinta, kuten vettä tai etanolia, jonka avulla kasvista erotetaan tiettyjä liukenevia yhdisteitä.
Uuttamisessa kaikki kasvin yhdisteet eivät siirry lopulliseen valmisteeseen samassa suhteessa. Osa yhdisteistä liukenee paremmin veteen, osa alkoholiin ja osa rasvapitoisiin liuottimiin.
Siksi erilaisilla uuttamismenetelmillä voidaan saada samasta kasvista koostumukseltaan erilaisia uutteita.
Esimerkiksi vesiuute ja etanoliuute eivät välttämättä sisällä samoja yhdisteitä tai samoja pitoisuuksia.
Yrttivalmisteiden pakkauksissa voi esiintyä merkintöjä, kuten 4:1, 10:1 tai 20:1.
Nämä luvut viittaavat tavallisesti uutesuhteeseen eli siihen, kuinka paljon kasvimateriaalia on käytetty suhteessa saatuun uutteeseen.
Esimerkiksi 10:1-merkintä voi tarkoittaa, että kymmenestä osasta kuivattua kasvimateriaalia on valmistettu yksi osa uutetta.
Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että uute olisi kymmenen kertaa tehokkaampi kuin tavallinen yrttijauhe.
Uutesuhde ei yksin kerro, kuinka paljon tiettyä vaikuttavaa yhdistettä lopullinen valmiste sisältää. Siihen vaikuttavat myös kasvin alkuperäinen koostumus, uuttamismenetelmä ja valmistusprosessin olosuhteet.
Lisäksi on tärkeää tarkistaa, ilmoitetaanko suhde alkuperäisen kasvimateriaalin ja aidon kuivauutteen välillä vai sisältääkö lopullinen uute myös kantaja-aineita.
Suuri uutesuhde ei siis yksin ole laadun tai vaikuttavuuden mittari.
Standardoinnilla tarkoitetaan sitä, että kasviuutteen tietyn yhdisteen tai yhdisteryhmän pitoisuus säädetään ennalta määritellylle tasolle.
Esimerkiksi maarianohdakeuutteessa voidaan ilmoittaa silymariinin pitoisuus prosentteina.
Jos valmiste sisältää 200 milligrammaa uutetta, joka on standardoitu sisältämään 80 prosenttia silymariinia, annos sisältää laskennallisesti 160 milligrammaa silymariiniksi määriteltyä yhdisteryhmää.
Standardoinnin tarkoituksena on parantaa valmisteen koostumuksen tasalaatuisuutta.
Tämä on tärkeää erityisesti silloin, kun halutaan tutkia tietyn kasviuutteen ominaisuuksia tai vertailla samanlaisella menetelmällä valmistettuja tuotteita.
Standardointi ei kuitenkaan yksin todista valmisteen tehoa tai turvallisuutta. Standardoitu merkkiaine ei myöskään aina ole sama asia kuin valmisteen kaikista biologisista vaikutuksista vastaava yhdiste.
Kasviyhdisteen määrä kapselissa ei välttämättä kerro, kuinka suuri osa siitä päätyy elimistön hyödynnettäväksi.
Imeytymiseen vaikuttavat esimerkiksi yhdisteen vesiliukoisuus, kemiallinen rakenne, ruoansulatuskanavan olosuhteet ja elimistön aineenvaihdunta.
Osa kasviyhdisteistä imeytyy suhteellisen helposti, kun taas toisten imeytyminen voi olla vähäistä.
Esimerkiksi kversetiinin imeytymistä on pyritty parantamaan erilaisilla valmistusteknologioilla, kuten fosfolipidikomplekseilla.
Fosfolipidit ovat solukalvojen rakenteeseen kuuluvia rasva-aineita, ja niitä voidaan hyödyntää tiettyjen yhdisteiden fysikaalisten ominaisuuksien muuttamiseen.
On kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan yhdisteen imeytyminen ja sen mahdollinen terveysvaikutus. Parempi imeytyminen ei automaattisesti tarkoita parempaa kliinistä lopputulosta.
Kasvit ottavat ympäristöstään vettä ja ravinteita, mutta niiden mukana kasvikudoksiin voi päätyä myös ei-toivottuja aineita.
Raaka-aineen alkuperästä ja tuotanto-olosuhteista riippuen kasvimateriaali voi sisältää esimerkiksi raskasmetalleja, torjunta-ainejäämiä tai mikrobikontaminaatioita.
Myös kasvilajin oikea tunnistaminen on tärkeää, sillä läheistä sukua olevien kasvien kemiallinen koostumus voi olla hyvin erilainen.
Yrttivalmisteiden laadunvalvonnassa voidaan tutkia muun muassa:
Laadunvalvonnan tarkoituksena on varmistaa, että valmiste vastaa sille asetettuja koostumus- ja turvallisuusvaatimuksia.
Kasvien sisältämät biologisesti aktiiviset yhdisteet voivat vaikuttaa myös lääkeaineiden imeytymiseen, aineenvaihduntaan tai poistumiseen elimistöstä.
Tunnettu esimerkki on mäkikuisma (Hypericum perforatum), jonka sisältämät yhdisteet voivat lisätä tiettyjen lääkeaineita käsittelevien entsyymien ja kuljettajaproteiinien toimintaa.
Tämän seurauksena joidenkin lääkkeiden pitoisuudet voivat pienentyä ja niiden teho heikentyä.
Myös muilla yrteillä voi olla yhteisvaikutuksia lääkkeiden kanssa.
Luonnollinen alkuperä ei siis automaattisesti tarkoita, että valmiste olisi turvallinen kaikille tai soveltuisi käytettäväksi minkä tahansa lääkityksen rinnalla.
Erityisesti raskauden, imetyksen, pitkäaikaissairauksien ja säännöllisen lääkityksen yhteydessä yrttivalmisteiden käyttö on hyvä arvioida yksilöllisesti.
Yrttivalmistetta valittaessa kannattaa tarkastella muutakin kuin pakkauksen etupuolella näkyvää kasvin nimeä.
Hyödyllisiä tietoja ovat esimerkiksi kasvin tieteellinen nimi, käytetty kasviosa, uutteen määrä, mahdollinen uutesuhde sekä ilmoitetut standardoidut yhdisteet.
Myös valmistajan laadunvalvonta ja tuotteen käyttöohjeet ovat tärkeitä.
Kaksi samaa kasvia sisältävää tuotetta voivat erota toisistaan huomattavasti, vaikka niiden pakkausmerkinnät näyttäisivät ensi silmäyksellä hyvin samanlaisilta.
Yrttivalmisteiden maailma on paljon monipuolisempi kuin pelkkä luettelo erilaisista kasveista.
Jokainen valmiste on lopputulos monista tekijöistä: kasvin biologiasta, kasvuolosuhteista, sadonkorjuusta, valmistusmenetelmästä ja mahdollisesta standardoinnista.
Kun nämä tekijät ymmärtää, yrttivalmisteita on helpompi tarkastella kriittisesti ja vertailla niiden todellisia ominaisuuksia.
Yrttivalmisteen laatu ei määräydy pelkästään sen perusteella, kuinka monta milligrammaa kasvia kapseli sisältää. Olennaista on myös se, mitä yhdisteitä valmisteessa on, kuinka niiden pitoisuudet on määritetty ja millaista tutkimusnäyttöä juuri kyseisestä valmisteesta on saatavilla.
Kasvikunnan kemiallinen monimuotoisuus tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia tutkimukselle, mutta samalla se muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on yhdistää luonnon tuntemus huolelliseen valmistukseen, laadunvalvontaan ja tutkittuun tietoon.
